Mitäpä ajatuksia tämä herättää?
Olen seuraillut eri foorumeita, joissa on keskusteluja keski-ikäisten naisten suusta.
Näkökulmia on hyvin erilaisia, mutta eniten pistää silmään, jos joku alkaa puhua hyvinkin negatiiviseen sävyyn.
Samoin se, että aina löytyy syy valittaa jostain.
Jos joku erehtuu sanomaan jotain vähänkään positiivista, se tyrmätään täysin.
sitten koetaan, että kaikki vika on miehissä ja ei viitisitä vilkaista peiliin voisiko vikaa löytyä myös sieltä?
Yleensä jos on paljon riitoja, niihin tarvitaan kaksi osapuolta. Yksin on aika vaikea riidellä.
On surullista miten turhautuneisuus myrkyttää mieliä ja saa katkeroitumaan elämälle.
Onneksi on olemassa myös toisinajattelevia.
On ihana lukea myös niitä kohtaloita, joissa on vastoinkäymisiä on ollut vaikka kuinka hurjasti, mutta silti on noustu niistä ja jaksetaan löytää iloa elämään. Se jos mikä vaatii ihan hitosti sisukkuutta.
Ei ole annettu murheiden myrkyttää mieltä ja sielua eikä ryvetä itsesäälissä.
Se olisi loputon suo , jos sille linjalle lähtisi.
Tiedän monia, joilla on valtavia murheita ja silti ovat jaksaneet etsiä hyviä asioita elämästä.
Samoin myös itse. Ei se aina helppoa ole. Ihan omakohtaisesti tiedän sen.
Eihän täällä elämässä helpolla pääse kukaan. Osalle kaadetaan niskaan urakalla vastoinkäymisiä ja osa saattaa päästä helpommalla, mutta aivan varmasti jokainen saa osansa jossain muodossa.
Tottakai ikä ja elämä muokkaavat meitä, mutta eikai ikä ole este asioille kuin omassa päässäsi.
Itselläni tuo 40-vaihde toi uusia asioita elämääni.
Kouluttauduin uudelleen ja aloitin tekemään yrittäjän töitä. Aloin keskittymään enemmän siihen mitä oikeasti haluan elämältä. Tällä hetkelläkin into on kova oppia uusia asioita ja imeä itseeni tietoa kiinnostavista aiheista.
Päätin myös, että teen jatkossa haastatteluja tänne blogiin sellaisista ihmisistä, jotka kiinnostavat minua ja joilta saan itsekin paljon virtaa.
Joten varautukaapa jatkossa tulossa mielenkiintoisia ihmisiä ja aiheita.
Toki terveys on entistä tärkeämmässä roolissa iän myötä.
Se ei ole enää itsestäänselvyys, että pysyt terveenä, vaan joudut tekemään töitä sen eteen enemmän.
Monelle ensimmäiset lääkepurkit ilmestyvät juuri 40-ikävuoden kieppeillä pöydälle. Niin kävi minullekin, kun sain Thyroxinin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Onneksi se on ainoa lääke, jota joudun ottamaan. Toivottavasti asia pysyisi myös noin mahdollisimman pitkään.
Elämä on rajallista ja sen rajallisuus korostuu iän myötä. Sen sain huomata omakohtaisesti.
Läheisen menetys sattuu kovasti. Siihen ei voi valmistautua. ikävä on kova edelleen ja varmasti pitkään tietyt asiat saavat murheelliseksi. Se sai myös miettimään asioita eri kannalta.
Elämästä pitää nauttia, kun eletään.
Ei pidä elää " sitten kun" elämää... sitä päivää ei välttämättä koskaan tule.
Oma äitini oli jäänyt ensimmäisen kerran leskeksi 40-ikävuoden kieppeillä. Nyt kun mietin sitä ,kun olen itse 46-vuotias, se tuntuu aika karulta.
Miksi siis odotella jotakin tiettyä aikaa tai ajankohtaa tehdä juttuja?
Minulla on ollut se tilanne, että lapseni olivat jo isoja tullessani 40-vuoden ikään ja pystyinkin ajattelemaan ensimmäistä kertaa vuosiin mitä oikeasti itse haluan tehdä.
Siihen asti suoritin tässä suoritusyhteiskunnassa, jotta selviän töistä kaupan kautta kotiin ja jatkan samaa rataa seuraavana päivänä. Lasten jutut menivät etusijalle silloin ja se on hyvä asia.
Mutta olin todella uupunut. Muistan vain sen, että juuri ja juuri suoriuduin päivistä.
Univelka oli koko ajan läsnä. Olin todella äärirajoilla jaksamisen kanssa. Siihen aikaan ei edes puhuttu siitä, että pitäisi olla itselleen armollinen eikä vaatia liikoja. Oli myös kasvatettu sellaiseen ajatukseen, että koko ajan on tehtävä jotain tai muutoin olet laiska.
Siitä oli pitkä taival opetella ulos...
Silloin kilpirauhasenikin alkoi oireilla ekoja kertoja. Kuormitus oli aika kova ja loppujen lopuksi sain diagnoosin kilpirauhasen vajaatoiminta. En osaa sanoa mitä olisi voinut tehdä toisin, sillä olin käytännössä kahden alaikäisen pojan yksinhuoltaja arjessa. Samalla ajoin päivittäin työmatkaa 120km päivittäin. Harrastuksia minulla ei ollut.
No mitä tässä 46-vuotiaana olen mieltä elämästä?
Pahin kiire on hellittänyt. Pystyn ajattelemaan enemmän omia tavoitteitani ja unelmiani.
Jää myös enemmän aikaa harrastaa ja matkustella. Ne ovat minulle tärkeitä asioita.
Haaveilen myös siitä, että voisin vähentää työtekoa ja tehdä enemmän asioita, jotka tuottavat iloa.
Tekisin mielellään työkseni sellaisia asioita, jotka eivät tunnukaan työlle.
Haaveilen siitä, että voisin jonain päivänä perustaa ihanan hyvinvointiin keskittyvän keskuksen, jossa voisin toteuttaa itseäni ja saada ihmisille mahdollisuutta itsensä hoitamiseen. Se voi kuulostaa hullulta, mutta tällainen haave minulla on. Enkä tarkoita mitään jumppasalia vaan sellaisen keskuksen missä toki voi liikkua, mutta myös pysähtyä arjen keskellä. Hyvinvointi hotelli.
Toinen haave on asua ihan merenrannalla ja käydä uimassa meressä. Kuulisin veden pauhun. Vesi on aina ollut minulle tärkeää jostain syystä. Olisi ihanaa jos olisi oma uima-allas johon pulahtaa joka aamu.
En haaveile mistään superhienoista rakennuksista tai pytingeistä, vaan siitä ,että voisin nauttia elämästä huoletta ja samalla voisin auttaa lähimmäisiäni myös.
Huvila jäämerellä ja toinen jossain etelässä olisi myös aika hienoa.
Tykkään myös reissata, olen aina tykännyt pienestä lapsesta asti. Nyt koronan aikaan tulee välillä ihania muistoja mieleen reissuista. Olen kiitollinen, että olen saanut reissata paljon. Siitä haaveilen edelleen.
Sekä kotimaassa, että ulkomailla.
Eka matkani oli varmasti ala-aste ikäisenä kotimaassa laskettelukeskuksiin. Olin jo 6-vuotiaasta lähtien laskettelusuksilla.
Kanarialla käytiin useasti ja ihan eka reissu ulkomaille ilman vanhempia oli yläaste- iässä, kun teimme nuorten reissun Saksaan Hampurin lähelle. Sen jälkeen tuli Itävalta ja sitten menin töihin Norjaan kalatehtaalle yhdeksi kesäksi. Siskon kanssa reissu parikymppisenä oli aika hulvaton.
Olin myös lähdössä au-pairiksi Jenkkeihin noin 20-vuotiaana. Paperit oli tehty ja matkalaukku melkein pakattu, mutta silloin tapasin samaan aikaan ex-puolisoni ja se reissu jäi tekemättä. Moni vitsaili, että olisin kuitenkin jäänyt sille tielleni ja se on paljon mahdollista.
Nyt nuo ajat tuntuvat aika kaukaisille.
Silloin ajattelin, että 40-vuotiaat ovat ihan kalkkiksia :D
Tässä iässä on ne hyvät puolet, että uskaltaa tehdä asioita eri tavalla kuin aiemmin. Ei tarvitse kysellä kenenkään hyväksyntää. Teet juuri niinkuin itse haluat. Jos epäonnistut, niin nouset uudelleen.
Samaa ajattelen tästäkin blogista, teen sitä, koska se tuntuu minusta tällä hetkellä hyvältä.
En välitä lukeeko tätä miljoona ihmistä vai kaksi, teen tätä itsenikin vuoksi.
On sinut itsensä kanssa eikä taistele enää epävarmuutensa kanssa. Jos en kelpaa tällaisena, niin sitten en.
Hyvin usein myös rahatilanne on helpompi kuin nuorempana. On rahaa tehdä asioita.
Haluaa myös ajatella hyvinvointiaan eri levelillä kuin koskaan.
On valmis myös maksamaan siitä.
Se onkin erittäin tärkeää, sillä juuri tuolloin alkaa kehossamme tapahtua muutoksia eikä aina niin myönteiseen suuntaan. Jokaisen kannattaisi ajatella terveyttään ensisijaisesti.
Suomi on siitä kummallinen maa, että täällä kyllä vaahdotaan milloin mistäkin ja on monenlaisia ajatuksia siitä mikä on oikein ja mikä väärin ravintopuolella.
Silti ylipaino on meillä todella iso ongelma ja sen eteen pitäisi tehdä enemmän töitä eikä vain määrätä lääkkeitä ylipainon aiheuttamiin sairauksiin. Se ennaltaehkäisy olisi niin tärkeää!
Siitähän puhutaan meillä hammaspuolellakin miten ehkäistä sitä ettei reikiä tulisi hampaisiin.
Miksi ei tartuta syömishäiriöihin yhtä tehokkaasti?
Näin +40- vuotiaana, kun katsot aamulla peilistä voi tuntua sille, ettei mikään silmänympärysvoide riitä tai jos olet valvonut se näkyy naamasta vielä viikonkin kuluttua.
Valitettava tosiasia on, että moni asia muuttuu ja esimerkiksi kollageenin muodostuminen vähenee radikaalisti +35-ikävuoden jälkeen. Se vaikuttaa kehossa ei pelkästään ihoon, mutta myös jänteisiin ja sidekudoksiin, joten tästä johtuen rypistymistä tapahtuu. Voit kyllä vaikuttaa näihin asioihin terveellisillä elämäntavoilla ja itse käytän lisäravinteena kollageenilisää.
Samoin puhutaan lihaskadosta jo +40-vuoden jälkeen eli joudut tekemään tuplasti töitä niiden eteen. Aminohappojen tarve on tärkeää. Ne vaikuttavat sekä hormoneihin, että myös rakenteisiimme.
Kaikkia aminohappoja keho ei voi muodostaa itse, joten täytyy kiinnittää huomiota ravintoon ja tässä myös itse koen tärkeäksi aminohappolisäravinteet tukemaan ruokavaliota.
Joskus väsyttää, mutta senkin voi pistää iän piikkiin. Kävisin silti lääkärissä, jos väsymys jatkuu ja jatkuu. Jokin asia voi jäädä huomaamatta. Aina ei ole normaalia olla koko ajan väsynyt.
Itselläni korjattiin ferritiini arvoja juurikin jatkuvan väsymyksen takia. Ne olivat aika pohjalla.
Ei tarvitse selitellä kenellekään jos jokin asia ei huvita.
Aina ei tarvitse sanoa KYLLÄ, jokaiselle. Pitää kuunnella enemmän itseään ja sitä mikä on sinulle hyvästä. Se mikä on jollekin toiselle hyvä, ei välttämättä ole sitä sinulle. Älä siis veny aina toisten mielen mukaan.
Tässä iässä myös valitsee seuransa tarkemmin. Ei halua tuhlata kallisarvoista vapaata-aikaansa sellaisiin asioihin tai ihmisiin kenen kanssa ei voi olla oma itsensä. Aika on kallisarvoisinta mitä meillä on, se on rajallista. Käytä se siis sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurasta nautit.
Itse ainakin tykkään välillä hassutella ja pitää hauskaa, mutta seuran pitää olla samanhenkistä. Huumoria ( välillä hyvin mustaakin sellaista ) pitää olla ja osata nauraa myös itselleen.
Tässä iässä myöskin toivoo lojaaliutta ja ei katsele hyvällä selkään puukottamista. Varsinkin naiset osaavat olla ilkeitä toisilleen sanallisesti.
Ikuisuusasia hormonit ja kuukautiset, ne usein helpottavat iän myötä. Tosin itseni kohdalla näin ei ole käynyt. Päinvastoin olen taistellut niiden kanssa vuosia ja yrittänyt löytää ratkaisua millä saisin helpotusta. Hormonaaliset lääkkeet tai jutut eivät ole minun juttuni. Enkä halua sellaisia elimistööni kuin viime tingassa.
Nyt syksyllä kävin läpi sellaisen kohdun poltto- operaation, joka on monia helpottanut. Jännitin ihan hirveästi sitä operaatiota. Siinä puudutetaan ensin kohtua neulalla ja sen jälkeen kohdun pintaa poltetaan jollakin laitteella noin 1min verran. Tämän pitäisi tehdä sen, ettei vuotoa enää tulisi juurikaan. Hormoneihin se ei vaikuta millään tavoin.
Ei se kivuton operaatio ollut ja hammasta purren sen kestin. Oikeastaan jälkikivut, kun puudutus hävisi olivat kauheammat. Jouduin menemään sairaalaan yöksi, jotta sain suoraan suoneen lääkkeitä.
Mutta kestin sen!!!
Nyt toivon, että saisin apua tuosta operaatiosta. Tällä hetkellä näyttää ainakin hyvälle. Eikä harmita, että menin sinne.
Naisten hormonit, melkoinen mysteeri monen miehenkin mielestä. Ne säätävät meidän elämäämme loputtomiin. Ei anneta niiden silti vallita elämää. Jokainen voi valita tekeekö asialla jotakin vai mariseeko loputtomiin vaivoistaan. Toki on ongelmia, joihin ei aina saa apua.
Jos olemme elossa, niin eletään eikä valiteta jokaisesta asiasta. Jätä itsesääli ja surkuttelu ja ala elää.
Voit elää parasta elämää silloin, kun itse niin päätät!
Luota itseesi, olet selvinnyt niin paljosta ja tulet selviämään kaikesta mitä elämä tuo eteesi!