Tämä teksti lähti oikeastaan ihan siitä, kun äitienpäivä on aivan kynnyksellä ja aloin itsekin miettiä vuosia taaksepäin ja sitä milloin minusta tuli äiti.
On kummallista miten vuodet kultaavat muistot, mutta kyllä edelleenkin muistan ajat jolloin ajattelin, että aamuisin töihin lähtiessäni silmiini olisi pitänyt laittaa tikut, jotta ne pysyisivät auki.
Lapset ovat rikkaus ja tuovat iloa elämään.
Tosin se lapsuusaika menee sitten kuitenkin aika lujaa nenän edestä...huomaat vain eräs päivä, että hupsista ne onkin kasvaneet isoiksi!
Suurinosa äideistä elää melkoisessa oravanpyörässä 30-40-vuoden välissä. On kiire töihin, lasten koulu tapaamisiin, harrastuksiin vieminen jne. Siinä pyörityksessä unohdamme itsemme ja asetamme aina viimeiseksi tärkeysjärjestyksessä, vaikka periaatteessa sinun kuuluisi ajatella itseäsi ihan ensin.
Toki se on luontaista, että lapset menevät aina edelle ja heidän hyvinvointiaan ajatellaan ensisijaisesti. Ei ole mitään asiaa mitä äiti ei asettaisi lastensa edelle. Hän ottaisi vastaan vaikka kaikki maailman sairaudet, jos säästäisi lapsensa niiltä. Tai ainakin suurinosa äideistä ajattelee näin.
Tuon ajan olen itsekin elänyt ja muistan kuinka väsynyt olen välillä ollut. Joskus se riittämättömyyden tunne oli raskasta.
Muistutan kuitenkin jokaista äitiä, että ajatelkaa myös itseänne. Jos te ette voi hyvin, niin ei kukaan muukaan perheessä voi silloin hyvin.
Moni haluaa muutoksia elämään, mutta mikään ei muutu jos mikään ei muutu! On tehtävä niiden asioiden eteen jotakin. Ei ole tarkoitus ottaa liian suuria tavoitteita, vaan pienillä askelilla mennä kohti sitä päämäärää minkä itsellesi olet asettanut. Ota välitavoitteita ja nauti hetkistä. Elämä ei ole yhtä suorittamista koko ajan. Sitäpaitsi sinulle on apua tarjolla!
Et voi olla hyvä äiti, jos et ole itseesikään tyytyväinen. Jos katsot peiliin ja inhoat itseäsi, niin tee silloin asialle jotakin. Hae apua ja ota aikaa itsellesi.
Äitiys ei ole aina helppoa, sen jokainen äiti varmasti tietää. Ne ruusunkuvioiset kuvitelmat rapisevat kyllä välillä arjessa. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. (tai no ehkä jonkun ripuli-oksennus päivän ehkä):)
Me äidit tarvitaan välillä jeesiä ja ei olla liian ylpeitä pyytämään sitä eihän?
Se ei tee sinusta sen huonompaa ihmistä, vaikka välillä kiljuisit polla punaisena ärtymyksestä niille ihanille mukuloillesi :) valitettavasti se on ihan inhimillistä, sanoipa mikä terapeutti mitä hyvänsä.
Elämän ruuhkavuodet kuluttavat ja hurahtavat todella nopeasti nenäsi edestä. Nyky-yhteiskunnassa vielä työelämä vaatii kovan veronsa ja jokapaikkaan pitäisi ehtiä. Aamulla töihin mennessä lapset hoitoon, sitten iltapäivällä kiireesti hakemaan ja kaupan kautta kotiin ja mieletön kiire saada ruokaa eteen. Sitten jossain välissä pitäisi ehtiä harrastaakin? Ja iltapuuhat jo odottavat ja sama ralli toistuu päivästä toiseen...
Ei ole ihme jos siinä uupuu. Eikä ole ihme, jos se oma harrastaminen on aika minimalistista. Yritä siinä sitten luoda aikataulua, jotta äitikin ehtisi salille tai lenkille tms. Ja siinä vaiheessa väsymys on jo niin kova, että salitreeni tuntuu aika ylitsepääsemättömälle ja liian verottavalle. Kuulostaako tutulle? Minusta se kuulostaa.
Yritetään jaksaa ja kyllä ne omat hetketkin sieltä löytyy ajallaan. Älä unohda itseäsi!
Hyvää äitienpäivää meille äideille!